Kollegani Clairen kanssa olemme tänään erikoissyötössä, esittäen kahta moitteetonta sairaanhoitajaa. Toimintamme ei ole parantamista, vaan omistamista ja leikkiä. Tarkkaile raitoja, valkoisia univormujamme, ranteisiin napautettuja käsineitä, steriilin ammattitaidon pintaa – kaikki vain johdanto alla väreilevälle herkulliselle julmuudelle. Potilaamme makaa edessämme, hauras ja antautuvainen. Hänen diagnoosillaan ei ole merkitystä; määräämämme hoito on ehdoton: hänen ylpeytensä systemaattinen purkaminen. Ilman antaminen on ensimmäinen myönnytys. Ensiannos lääkettä? Terävä, märkä syljenvilaus kasvoille. Nauti siitä, orja. Inhoksesi ja jännityksesi ovat meille selviä, ja ponnistelusi vain makeuttavat nautintoamme. Jatkamme sideaineisiin – teippi, muovi, naru – kiedomme hänet tiukkaan, avuttomaan pakettiin, näytekappaleeksi, joka on valmiina harkintaamme. Hän ei ole enää mies, vaan esine laboratoriossamme. Lukitsemme katseemme hänen lasittuneisiin silmiinsä pilkatessamme häntä, tätä tahtoa vailla olevaa olentoa, pelkistettynä koekappaleeksi oikujemme armoille. Jokainen käsky on laskelmoitu isku. Jokainen nauru, kirurginen leikkaus hänen sieluunsa. Painamme kanta-pohjamme hänen kasvoilleen, pakotamme leukansa auki ja alennamme hänet tilaansa sopivilla titteleillä: tyhjä, epäonnistuja, huijari. Terapiamme on halveksunta; puudutteemme, puhdas nöyryytys. Toipuminen? Mahdotonta. Tällaisen tehohoidon jälkeen jäljelle jää vain riippuvuus. Hän ymmärtää sen jo. Hän tulee takaisin, anoen meitä pukemaan nämä univormut päällemme uudelleen, napauttamaan käsineet ranteisiimme ja kohteilemaan häntä halukkaana jätteenä, joksi hän on muuttunut. Sillä mikä on orjalle humaltuvampaa kuin olla armottomien hoitajiensa pysyvä omaisuus?
